Tätä tutkimme

  • Three invisible things in Finnish urban planning III: multiculturalism

    14 helmi 2017
    Kimmo Lapintie

    A couple of years ago I went through the planning legislation in Finland, architectural policy programme of the Uusimaa region and comprehensive and detailed planning documents in the city of Helsinki, in order to find out how multiculturalism and its impacts were defined and understood (Lapintie 2014). They weren’t. The silence was so complete and loud that I became interested in trying to understand why this was the case. It is true that Finland has been a rather homogenous nation with much fewer immigrants that our neighbouring Sweden, for instance. Our national imagination has also cherished the idea of common values and national spirit, such as honesty, hard work and persistant attitude towards obstacles, but also melancholy. However, nobody could have missed the fact that our population growth is already based entirely on immigration. In the years 1990-2015 the proportion of the population with foreign background has grown from 0,8% to 6,2% (Statistics Finland).

    So one would expect that planners, together with  other policy sectors such as housing and social policy, would be interested in where the new ethnic and language groups will live, how their specialised needs will be satisfied, and how this change in our national and local identities will affect the urban and regional development, including aesthetics. But no: time and again we get the answer that these are not planning issues, that they belong exclusively to housing and social policy sectors. This in spite of the fact that there is a widely shared understanding that segregation and its adverse effects should be avoided. But how? And if we are successful in this endeavour, what does it mean? And are we sure that this is the right answer?

    If our anti-segregation policy is based on distributing all minority groups evenly in the metropolitan area, this does not mean that they simply disappear. They will need specialised services, and these services have to be offered in central areas most accessible by public transportation. Something like this is actually happening: one of the few mosques is located in Eastern Pasila, in the middle of the metropolitan area. But it was not planned there. Rather the users who needed the service found the empty premises of a former bank and transformed them to their purposes. Large gatherings during Friday prayers and the need of parking space might be considered as a planning issue. However, there is more to it: if Pasila is going to be the centre of multiculturalism in Helsinki, surely it is taken into account in the current plans of Central and Northern Pasila? But it is not even mentioned. Not once.

    On the other hand, if we would give up the current policy of even distribution and allow (or even force?) ethnic and social concentrations, most probably in the Eastern parts of Helsinki, we could also concentrate specialised services there. But this would naturally have further segregation effects, since these areas would become more attractive to new immigrants, at the same time as many other groups would start looking for alternative places. This kind of selectivity in housing and public services such as schools has already started. Not a planning issue?

    How could we understand this systematic silence? It is not that planners do not know, or that they never come to think of it. In the recent plan of Central Pasila, we can even find the following subtitle in the environmental impact assessment: ”Impacts on people’s health, safety, the opportunities for activities of different population groups in the vicinity, social conditions and culture”.  But what do we find under the title? Air quality, noise, wind, shading, soil contamination. That’s it. Important issues surely, but they only concern environmental health effects. People as active beings with social and cultural features do not exist. Why?

    This is where Foucault could give us a hand. In his later writings, he coined the term ’biopolitics’, meaning that modern societies are mainly interested in people as population groups with biological features, such as age, gender, fertility, health and disability. These are all relevant to the size and productivity of the population which, in turn, defines the economic strength of nations. Not surprisingly, then, all these features have been taken into account in modernist urban planning. Children are given their playing fields, core families their suburban dreams, environmental health standards are used, and disabilities are addressed by principles of design-for-all. These are all clearly visible, but not the cultural and social features that make social groups active and meaning-generating beings, not just bodies.

    But a change in our mindset is clearly inevitable. The Finnish population and workforce is already in decline, and the current birth rate of 1.65 children per woman (instead of 2.1 that would allow ’natural’ growth) will mean that the future of our country will be multicultural. Different social and ethnic groups will become visible, particularly in the cities. But what would a post-biopolitical planning be like? Let us find out by creating it.



    Kimmo Lapintie (2014) Miksi monikulttuurisuus ei mahdu suunnittelijan suuhun – eikä päähän? Yhdyskuntasuunnittelu, vol. 52, n:o 3.


    Continue Reading
  • Three invisible things in Finnish planning II: multi-locality

    5 helmi 2017
    Kimmo Lapintie

    In his famous book on space and place the geographer Yi-Fu Tuan gave the following instruction on reading his own text: ”The approach is descriptive, aiming more often to suggest than to conclude. In an area of study where so much is tentative, perhaps each statement should end with a question mark or be accompanied by qualifying clauses. The reader is asked to supply them.” (p. 7) Let us do what he suggested and question some of the widely cherished ideas of space and place – partly the legacy of Tuan himself. Space is often thought to be somehow more abstract than place. It is taken to be an undifferentiated container that becomes a place only when we endow it with value. Place is the home of security, space the realm of freedom. Place is known to us, space not so much.

    Although there is some truth in this, this way of thinking is also problematic. Space as such is clearly no more abstract than place: both can be abstracted to the same extent, as in the Cartesian grid where space is represented with the x- y- and z-axes and the place with a point with coordinates relative to them. Speaking in concrete terms, on the other hand, both space and place are clearly meaningful to us. The home is a meaningful place, but so is the motorway that Augé called non-place – only the meanings are different. There are safe places but also scary places, in which case the safest thing is to get the hell out of there. Space is freedom, for sure, but it is freedom exactly because it allows the possibility to change places. Space as a multitude of alternative places, all of them with different characteristics and meanings, is how this interesting interplay could be approached. There is never just one place, always a multitude of them, and they exist to us as possible locations even if we would never visit them.

    How are these theoretical reflections relevant to the contemporary situation of urban and regional planning? We know, of course, that people are not staying at one place, and that is why transportation between places is such a crucial element in planning. We know that commuting from home to the workplace does not respect municipal borders, and that commercial activities concentrate in places of good accessibility, having their customer base in a wider area. Instead of cities and the dichotomy between the city and the countryside, we have come to accept the functional city region, where citizens and businesses not only choose their locations but build complex networks, and where both housing and labour markets are regional.

    But something more is happening. The development of information technology has greatly increased the possibilities of working outside the main office: at home, in various contemporary urban offices, during transportation in trains and buses, and in public and semi-public spaces like libraries and coffee shops. The employers, in turn, have noticed that it makes no sense to rent and maintain large office spaces with low occupancy rates; instead, the workers are profiled according to their mobility, and the mobile ones are not allowed to keep rooms or even permanent desks. Work is thus becoming mobile both inside and outside of the office. For the mobile workers, there is no longer only one workplace but a number of alternative workplaces, only some of which are intentionally designed for this purpose.

    In addition to this, we are not necessarily living in only one place at a time. As secondary homes have become more well equipped and communication networks faster and more widespread, the borderline between working and leisure is slowly becoming blurred, and people can spend longer times in the places of their preference independently of their working hours. Highly specialised working couples also need to search for job opportunities from a larger catchment area, leading to several forms of interregional solutions of living in many places. Climatic preferences, higher incomes and the growth of the retired population is creating international networked living in different places in different countries. In this multitude of living opportunities, the concepts of primary and secondary homes are becoming outdated, even though the primary residence still determines our identities as citizens and taxpayers.

    Considering these developments, we may say that contemporary urban planning – along with urban and regional politics – is clearly lagging behind. The tradition of planning only one neighbourhood or even city at a time, with an ’existing’ or ’projected’ number of residents and workplaces inside its perimeter, is missing the whole point of multi-local living and multi-local working. The tradition of planning functionally divided land-uses, as well as designing spaces for specified functions, has difficulties in dealing with this dynamic multifunctionality of spaces and places.  And organising public services ’close to home’ makes no sense anymore: home is where your heart is.



    Tuan, Yi-Fu (2011/1977) Space and Place. The Perspective of Experience. Minneapolis: The University of Minnesota Press.
    Augé, Marc (1995/1992) Non-Places. Introduction to Anthropology of Supermodernity. London and New York: Verso.

    Publications on multi-locality:

    Libraries as transitory workspaces and spatial incubators
    Di Marino, M. & Lapintie, K. 2015 In : LIBRARY AND INFORMATION SCIENCE RESEARCH. 37, 2, p. 118-129
    Emerging workplaces in the post-functionalist cities
    Di Marino, M. & Lapintie, K. Forthcoming in JOURNAL OF URBAN TECHNOLOGY.

    Continue Reading
  • Three invisible things in Finnish planning I: ecology

    18 tammi 2017
    Kimmo Lapintie

    One of the main problems of contemporary planning is that it is done in silos: the various experts and decision makers all have their specific interests and practices, which are confined within thematic and geographical areas. Even if integration is the buzz-word, it is not easy to make it real. There is a certain path-dependency in urban and regional expertise: each profession has its own history of combining knowledge with power, and it is also important to defend one’s position in the planning commission. Who is needed, and what kind of knowledge is relevant? There is nothing self-evident in this. Different countries have used different experts; in Finland for instance, there is no actual planning profession, but planning is done by architects, landscape architects, civil engineers, planning and urban geographers, among others. They all have different educational backgrounds and, correspondingly, different priorities.

    On the other hand, urban and regional governance is also confined within specific geographical areas. The cities are drawing their detailed and structural or master plans – mainly blueprints – and the regional authorities consider regional policies and land-use. At the moment the current government of Finland is planning a major new reform in regional governance, in which independent regions (with elected councils) would take care of social and health-care services, as well as regional land-use plans. The existing independent municipalities (many of which are too small to take care of their ageing population) would be left with local municipal plans and educational and cultural services. Whatever will be the result of this reform, one problem seems to persist: the different authorities take good care not to step on each others’ toes. Helsinki is careful not to suggest anything for the other cities of the metropolitan area (Espoo, Vantaa and Kauniainen), to say nothing of the larger urban region – and vice versa.

    People – in contrast – are not confined. They may be living in one municipality and working in another – nay, they may be living and working in several municipalities and even city regions at the same time, changing their home and workplace as soon as it fits their purposes. They may have primary and secondary homes for both living and working, which is made possible by fast computer networks everywhere. In addition to the home and the office, they may occupy libraries and coffee shops for multi-local working. They would also like to use services according to their preferences and accessibility, but here they face a problem: urban and regional governance has no way of dealing with this fluidity and complexity. From the governance point of view, people are still conceived to be more or less fixed, with one place and neighbourhood of residence determining their local taxes, their public services, their local and national identity, and their political citizenship. Thus the functional urban region is not corresponding to the institutional framework that is supposed to govern it. This incongruence is only partly remedied by the voluntary agreements between the national and the local states, the so-called MALPE-agreements, trying to integrate land-use, transportation, services and the economy.

    With nature we have another wicked problem at hand. Before the concepts of sustainable development and ecology came so widespread in planning discourses, the main functions of green areas and networks were recreation and preservation of endangered species and cultural landscapes. They fitted nicely with the overall scheme of functionalistic land-use planning, allowing the confinement of a suitable amount of green around or within the more profitable functions of housing, industry or transportation. At the same time they could be dealt with as structural elements connecting housing with recreational functions. Surely they were understood as having ecological roles as well, as e.g. corridors for species or water retention areas, but not necessarily analysed as such.

    How different is our understanding of the urban and regional green today, after decades of research on green infrastructures, ecosystem services, health effects, micro-climates, stormwater management etc. that urban ecology is dealing with. Not so different as one might expect. The two functions of recreation and preservation still dominate the field: we are debating on how much green can be sacrificed for urban development, which areas should be preserved, and what form the green network should take. The main points seem to be too difficult to handle: the avoiding of the juxtaposition of urban development and urban green, the understanding of urban ecology in systemic terms (and not as end-states that can be represented with two-dimensional maps), and addressing the different qualities of the urban green and the respective ecosystem services. An urban forest and a golf course are both green, but they provide very different services, both ecologically and socially.

    The issue, thus, does not seem to be the existence or the amount of knowledge, but the way that urban reality is conceptualised through this knowledge, whether it is scientific or professional. And if so, dealing with the complex and dynamic urban reality at hand requires re-concpetualisation, and this is exactly what we are interested in.


    Libraries as transitory workspaces and spatial incubators
    Di Marino, M. & Lapintie, K. 2015 In : LIBRARY AND INFORMATION SCIENCE RESEARCH. 37, 2, p. 118-129

    Emerging workplaces in the post-functionalist cities
    Di Marino, M. & Lapintie, K. Forthcoming in JOURNAL OF URBAN TECHNOLOGY.

    Exploring the concept of green infrastructure in urban landscape. Experiences from Italy, Canada and Finland
    Di Marino, M. & Lapintie, K. Forthcoming in LANDSCAPE RESEARCH.

    Continue Reading
  • Miksi kaupunkiseutujen suunnittelu on niin vaikeaa?

    14 joulu 2016
    Johannes Mikkonen

    Kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelulla määritetään sitä, miten asumme, liikumme ja käytämme palveluita tulevaisuudessa. Ennakoiva ja strateginen kaupunkiseutujen suunnitteluyhteistyö voisikin ratkaista monia yhteiskunnan ongelmia luonnonresurssien käytöstä eriarvoisuuteen. Yhteistyö on kuitenkin haastavaa. Kaupunkitutkijat, päätöksentekijät ja muut kaupunkiseutujen tulevaisuudesta kiinnostuneet osallistujat tiivistivät haasteet neljään syyhyn BEMINE-tutkimushankkeen aloitusseminaarissa.

    1. Kaupunkiseutujen suunnittelulla on epäselvä asema ja heikko hallinto

    Kaupunkisuunnittelun prosessit ovat kaupunkien ja kuntien vastuulla, mutta kaupunkiseutujen suunnittelussa ja kehityksessä ei ole vakiintuneita prosesseja, jolloin päätöksenteko on epäselvää. Esimerkiksi valtiolla on suunnittelussa monta eri “ääntä” ja näillä äänillä eri valtuudet toimia. Kaupunkiseutujen kehittämiseen osallistuu monia toimijoita, joilla on eri intressit, kieli sekä toimintakulttuuri ja -logiikka, mikä tekee yhteistyöstä vaikeaa. Haasteita lisäävät myös kuntien välinen kilpailu sekä hallinnon sektoreiden siiloutuminen.

    2. Kansalaisilla ei ole mahdollisuuksia osallistua

    Päätöksenteon kohteiden eli meidän asukkaiden näkemyksiä ei juuri kuulla kaupunkiseutujen suunnittelussa. Kunnat ovat velvoitettuja huomioimaan asukkaita suunnitteluprosesseissa ja kaupunkisuunnitteluun on luotu erilaisia menetelmiä kansalaisten äänten kuulemiselle. Kaupunkiseutujen suunnittelussa ei ole samanlaisia velvoitteita, joten myös sopivat metodit puuttuvat. Siitä huolimatta, että suunnittelulla vaikutetaan jokapäiväiseen elämäämme pitkälle tulevaisuuteen.

    “Nykyisessä MALPE-suunnittelussa (kaupunkiseutujen ja valtion välistä maankäyttöä, asumista, liikkumista, palveluja ja elinkeinoja koskevaa suunnittelua) jäävät edelleen liian vähälle huomiolle asukkaat (nykyiset ja tulevat) sekä yrittäjät (erityisesti nopeasti muuttuva työmarkkina: ns. työttömät, mikroyrittäjyys/keikkayrittäjyys – toimitilakysymykset).”

    3. Kaupunkiseudut ovat niin erilaisia

    Kolmas keskeiseksi tunnettu haaste liittyy kaupunkiseutujen heterogeenisyyteen. Tällä hetkellä sitä ei oteta suunnittelussa huomioon vaan erityyppisiä alueita käsitellään samoilla prosesseilla niin tutkimuksessa kuin suunnittelun koordinaatiossa.

    Kaupunkiseutujen, kaupunkien ja kaupunginosien erilaisuus jää usein ison kuvan alle, vaikka kaupungistumisen dynamiikat ovat erilaisia eri alueilla. Esimerkiksi pääkaupunkiseutu, Turku ja Tampere sekä pienemmät kaupungit tarvitsevat erilaisia ratkaisuja samankaltaisiin ongelmiin.  

    “Meidän pitäisi puhua kaupungistumisista, ei kaupungistumisesta”

    4. Tulevaisuuden muutokset haastavat suunnittelun

    Kaupunkeihin vaikuttavat tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa monet muutosvoimat, jotka vaativat suunnitteluprosessien uudistamista. Esimerkiksi teknologian kehitys ja digitalisaatio, muutokset taloudessa ja liiketoiminnassa, ilmastonmuutos ja muut ympäristöhaasteet sekä maahanmuutto vaikeuttavat kokonaiskuvan hahmottamista, vaikutusten arviointia ja päätöksentekoprosesseja.

    Tulevaisuus on yhä epävarmempi ja kaupunkien on kyettävä vastaamaan nopeisiin muutoksiin. Miten esimerkiksi teknologiset radikaalit muutokset, elinkeino- ja yritysrakenteen muutos sekä kotitalouksien koon pieneneminen otetaan suunnittelussa huomioon?

    Muun muassa näihin neljään haasteeseen BEMINE-hanke pyrkii vastaamaan tuottamalla analyyseja ja työkaluja, joilla kaupunkiseutujen MALPE (maankäyttö, asuminen, liikkuminen, palvelut ja elinkeino) -koordinaatiosta saadaan integroivampaa, visionäärisempää ja yhteistyöhön perustuvaa. Tervetuloa mukaan osallistumaan näiden haasteiden ratkaisuun! Kärryillä pysyt seuraamalla hanketta Twitterissä ja tilaamalla uutiskirjeen.

    Continue Reading
  • Kolme tilastofaktaa maassamuutosta, joita et ehkä tiedä

    28 marras 2016
    Hannu Tervo

    Muuttoliike on kaupungistumisen kannalta tärkeässä roolissa myös Suomessa. Laajasta, usealla tieteenalalla tehtävästä tutkimuksesta huolimatta seuraavat seutukuntien välisen muuttoliikkeen tilastofaktat ovat huonosti tunnettuja.

    1. Lähtömuutto ratkaisee kaupungin kasvun

    Ensimmäinen fakta alleviivaa lähtömuuton merkitystä alueen kasvuprosessissa. Positiivinen nettomuutto kaupungeissa johtuu ennen kaikkea siitä, että kaupunkiseuduilta muutetaan pois selvästi vähemmän kuin maaseudulta. Tulomuutto ei ole ollut eroja synnyttämässä siinä määrin.

    Katsotaan seutukuntien välistä muuttoliikettä ajanjaksolla 2010-2014. Kahdenkymmenen suurimman kaupunkiseudun keskimääräinen tulomuuttoaste eli seutukunnan ulkopuolelta seutukuntaan muuttaneiden määrä seudun keskiväkilukuun suhteutettuna oli 4,3 % vuodessa, kun maaseudun seutukunnissa se oli vain hieman vähemmän, 4,2 %.

    Sen sijaan keskimääräisissä lähtömuuttoasteissa on suuremmat erot: kaupunkiseuduilla keskiarvo oli 4,2 % ja maaseudulla 4,8 %. Ne kaupunkiseudut, joilla on tarjota työpaikkoja ja monimuotoisia palveluja, saavat helpommin pidettyä asukkaansa.

    2. Helsingin seudulla pienet muuttovirrat

    Toinen fakta koskee Helsingin seudun muuttoliikettä. Vahvasti kasvavan pääkaupunkiseudun muuttomarkkinoilla yllättäen on selvästi hiljaisempaa – suhteellisesti tarkastellen – kuin kaupunkiseuduilla yleensä.

    Sekä tulo- että lähtömuuttoasteet jäävät Helsingin seudulla pieniksi. Tulomuuttoaste oli siellä 2,5 %, kun kaupunkiseuduilla se oli keskimäärin 4,3 %. Helsinki kuitenkin kasvaa, koska sen lähtömuuttoaste jää tulomuuttoastetta vielä pienemmäksi. Alhainen lähtömuuttoaste ratkaisee tässäkin.

    3. Tulo- ja lähtömuutolla vahva symbioosi

    Kolmas fakta liittyy alueiden tulo- ja lähtömuuton vahvaan suhteeseen. Tyypillisesti väkeä liikkuu alueilla molempiin suuntiin lähes saman verran. Kun tulomuuttoaste on suuri, sitä on lähtömuuttoastekin. Ja päinvastoin: esimerkiksi Helsingin seudulla molemmat ovat pieniä.

    Tulo- ja lähtömuuton vahvasta yhteydestä kertoo suuri positiivinen korrelaatio. Esimerkiksi ajanjaksolla 2010-2014 lähtö- ja tulomuuttoasteiden välinen korrelaatio oli +0,94 suurimmilla kaupunkiseuduilla.

    Tulo- ja lähtömuuton vahvat keskinäiset yhteydet on havaittu monissa muissakin maissa, mutta miksi näin on, sitä ei varmasti tiedetä. Esitetyt hypoteesit liittyvät muuttoalttiuden kasvuun niillä alueilla, joille muutetaan paljon, opiskelumuuttoon sekä ketjutus-selitykseen, jonka mukaan lähtömuutto vapauttaa työpaikkoja ja asuntoja tulokkaille.

    Tulo- ja lähtömuuttovirtojen vahvasta yhteydestä huolimatta muuttoprosessit synnyttävät johdonmukaisesti pieniä eroja, jotka johtavat joko positiiviseen tai negatiiviseen muuttosaldoon alueilla. Vaikka nettomuuttoluvut ovat suhteellisen pieniä, niiden väliset erot pitkälti ratkaisevat kaupunkien kasvun.

    Tästä kertoo se, että Suomen 20 suurimman kaupunkiseudun kohdalla nettomuuton osuus tulomuutosta jäi keskimäärin alle prosenttiin ajanjaksolla 2010-2014. Suurimman muuttovoiton saaneella Tampereen seudulla osuus oli jo kuitenkin 14 % ja Helsingin seudulla 12 %.


    Lisää tietoa aiheesta: Tervo, H. (2016). Lähtö- ja tulomuuttoa kaupungistuvassa Suomessa. In M. Fritsch, T. Hirvonen, & P. Kahila (Eds.), Aluetutkimuksen kymmenottelija : Heikki Eskelisen juhlakirja (pp. 118-132). Kirjokansi.

    Continue Reading
  • Miten BEMINE muuttaa kaupunkiseutuja?

    30 elo 2016
    Johannes Mikkonen

    BEMINE-hankkeessa kehitetään työkaluja, joilla kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelusta tulee eri puolilla Suomea ennakoivaa ja strategista. Silloin kunta näyttäytyy kansalaisille nykyistä ystävällisempänä ja taloudellisesti tehokkaampana.

    Mitä BEMINE-hankkeessa tehdään, hankkeen projektikoordinaattori Vesa Kanninen?

    Suomen kaupunkiseuduille kehitetyn MALPE-toimintamallin pyrkimyksenä on sovittaa valtion ja kuntien yhteistyönä maankäytön, asumisen, liikenteen, palveluiden ja elinkeinojen suunnittelunäkökulmat yhteen. Näistä aloista muodostuu akronyymi MALPE. Tätä ajattelua hyödyntäen konsortio pyrkii:

    1) kokoamaan käsityksen Suomen kaupungistumisprosesseista ja kasautumisdynamiikoista vertailemalla sitä eurooppalaiseen kehitykseen
    2) kartoittamaan epäselvyydet, jotka liittyvät poliittiseen toimijuuteen, tiedonhallintaan ja eri politiikkatoimien koordinaatioon nykyisessä MALPE-työssä ja kehittämään ratkaisuja niihin
    3) tuottamaan politiikka- ja suunnittelusuosituksia MALPE-työhön osallistuneille kaupunkiseuduille.

    Miksi BEMINE-hanke on tällä hetkellä tärkeä avaus Suomessa?

    On oletettu liian pitkään, että kaupunkiseuduilla saadaan aikaan MALPE-toimijoiden (maankäyttö, asuminen, liikenne, palvelut ja elinkeino) yhteistyötä, kunhan vain päätetään niin. Monesti seuraus on se, että jokainen tuo omat tavoitteensa pöytään, mutta niistä ei muodostu yhteistä agendaa. Kaikki pitävät hanakasti kiinni omista tavoistaan ja toimintalogiikoistaan.

    Hankkeen kunnianhimoisena tavoitteena onkin nyt päästä beyond MALPE, eli asetelman yli, kuten hankkeen nimi kuuluu – Beyond MALPE-coordination: integrative envisioning. Tämä tarkoittaa sitä, että tulevaisuudessa kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelua tehtäisiin avoimemmin, ennakoivammin ja strategisemmin aidosti yhteisissä pöydissä.

    Minkä yhteiskunnallisen ongelman BEMINE pyrkii ratkaisemaan?

    Kaupungistuminen on monimutkainen vyyhti erilaisia kehityskulkuja, joihin liittyy paljon päätöksiä, jotka vaikuttavat taas toisiin kehityskulkuihin. Tämän päivän julkishallinto on monien vaatimusten ristitulessa. Kehitys on myös eriytymässä: yhtäällä on vastattava kysymyksiin niin seudullisesta kilpailukyvystä kuin palvelujen järjestämisestä yhä laajeneville kaupunkien reuna-alueille. Toisaalla on löydettävä keinoja hallita talouden supistumisesta ja väestön vanhenemisesta koituvia haasteita.

    Kaupunkiseuduilta kuitenkin puuttuvat pöydät, joissa näitä ongelmia kyettäisiin käsittelemään. Konsortiossamme on osaamista, joka hahmottaa problematiikkaa laajasti ja osaa tuoda erilaisia toimijoita yhteen. Tavoitteena on, että tulevaisuudessa kaupunkiseutujen kehittäminen on enemmän visioivaa yhteiskehittelyä ja vähemmän kaavamaista edunvalvontaa.

    Mistä työ lähtee liikkeelle?

    Työ lähtee liikkeelle Redefine-seminaarista 31. elokuuta. Silloin kysymme yhteistyökumppaneiltamme, miten tutkimusasetelmaamme kannattaisi parantaa, olemmeko unohtaneet jotain tärkeää, ja millaisia painotusten tulisi olla. Kumppaneitamme hankkeessa ovat muun muassa kaupunkikehityksestä vastaavat ja siihen vaikuttavat ministeriöt ja virastot sekä moninaiset kaupunkiseuduilla yhteistyötä jo tekevät julkiset ja yksityiset tahot. Toivomme, että hankkeen myötä yhteistyöverkostot kehittyvät myös kansalaisyhteiskunnan suuntaan.  

    Akatemian toiveiden mukaan aloitamme hahmottamalla moniulotteisen tilannekuvan hankkeen toimintaympäristöstä, ja samalla lähdemme luomaan uusia tutkimuksellisia avauksia, jotka auttavat näkemään rakenteiden ja käytäntöjen kehittämisen tarpeita, välttämättömyyksiä ja eritoten mahdollisuuksia.

    Miten suomalaiset kaupunkiseudut ovat parempia paikkoja elää hankkeen jälkeen vuonna 2020?  

    Vuonna 2020 suomalaiset kunnat ovat taloudellisesti tehokkaampia, tuottavat palveluita ihmisille tasavertaisemmin ja ovat nykyistä herkempiä ympäristökysymyksille. Kunnat kykenevät keskittymään kehitystyössään oikeisiin asioihin ja ne näkevät asioiden väliset suhteet paremmin. Kansalaisille kunnat näyttäytyvät nykyistä ystävällisempinä ja helpommin lähestyttävinä.

    BEMINE saa rahoituksensa Strategisen tutkimuksen neuvostolta (STN). Sen tehtävänä on rahoittaa pitkäjänteistä ja ohjelmamuotoista tutkimusta, joka tuottaa ratkaisuja merkittäviin suomalaisen yhteiskunnan haasteisiin.

    Continue Reading